Kurssia valmistellessa jäin pohtimaan omia periaatteitani, miten teen art journal kirjojani, mitä pidän tärkeänä. Keksin "art rule" ajatuksen. Minusta olisi hauska tehdä kokonainen "sääntökirja", vaikka nimenomaan sääntöjä ei ole. Mikä rohkaisee kokeilemaan, epäonnistumaan, hulluttelemaan ja kääntämään sivua. Minusta on tärkeää olla keskinkertainen. Aika hyvä riittää, tekeminen on merkityksellistä. Jos ryhtyy tavoittelemaan täydellistä, saattaa jäätyä siihen paikkaan. Pino kirjoja, sarja töitä, vuosien kulku on merkityksellistä.
Ihmiset saavat harrastaa hiihtämistä eikä sitä tarvitse perustella. Miksi keskinkertaisen taiteen tekemistä pitää perustella? Rakastan luolamaalareita, heillä oli asennetta. Kuulun samaan heimoon, jätän jälkiä, teen merkkejä. Kukoistan, kun saan maalata.
"Värittämisen tarkoitus on lisätä ihmisten mahdollisuuksia olla iloisia."
Kannattaa hypistellä papereita. Miltä ne tuntuvat? Millainen pinta? Ohutta, silkkistä vai paksumpaa kartonkia. Rakenna kerroksia erilaisista papereista. Ihmisen tuntoaisti on niin herkkä, että pienikin tasoero on merkityksellinen. Jos pysähtyy sen äärelle. Paperin hypisteleminen on lumoavaa.
Pitääkö oikeasti perustella taiteen tekemistä harrastuksena? En ole tullut ajatelleeksikaan, voihan sitä omissa sopukoissaan värkkäillä mitä tahansa.
VastaaPoistaSiitä kyllä olen kateellinen, että joku osaa hahmottaa maailmaa tällä tavoin visuaalisesti: että nämä kirjat toimivat myös päiväkirjoina ja tuovat mieleen muistoja tapahtuneista ja ajatuksista. Ei onnistu minulla, olen sanojen ihminen.
Testasin: yritin vuosi-pari sitten piirrellä ja väritellä muistiotani. Ei tuntunut omalta, tuntuu kummalliselta plarata sitä.
Oman luovuutensa löytäminen on tärkeintä. Sinulla on sanat upeasti hallussa, ihailen. Olen yllättänyt itseni, en olisi koskaan kuvitellut, että paperin värittämiseen syttyy tällainen palo. Löytävätkö ihmiset oman intohimonsa lähteille helposti?
VastaaPoista