Olohuoneessani istuu paljon väkeä.
Kuin kotonaan. Puhuvat toistensa päälle.
Minä keitän teetä ja neulon nojatuolissa.
Nainen, joka toisen maan logiikalla yrittää selvitä Suomessa;
"ei, virastoa ei tosiaankaan voi lahjoa."
Nuori, joka yllättäen tänä aamuna huomasi
sekä jääkaapin että tilin olevan tyhjän;
"että ei tosiaan osannut katsoa kalenteria, että missä se rahapäivä on."
Sympaattinen partasuinen menninkäinen,
joka elää toisessa maailmassa.
Yksinäinen nainen, jolta kaikki vähitellen valuu käsistä,
mutta joka pitää silmät tiukasti kiinni,
että pettymys ei musertaisi.
Keski-ikäinen mies, joka uskottelee itselleen ja minulle
menevänsä kesällä töihin,
vaikka edellisestä työpäivästä on seitsemän vuotta.
Kuluneitten kasvojen takaa näen häivähdyksen
hauskasta urheilijapojasta.
Aika monta kiukkuista mummoa puhisee
ja tuijottaa huonoilla silmillään omaa napaansa,
kauemmas ei enää näe.
Toiset näistä ihmisitä jäävät yöksikin,
jos vaikka sattuisin heräämään kesken unien
ja kaipaisin juttuseuraa.
Muutama kollega käväisee myös;
"pitää osata irrottautua työasioista".
Niinpä.
Käännän uuden sivun ja vetelen väriä paperille.
(EDIT: ihmisten nimet on muutettu heidän yksityisyytensä suojelemiseksi.)
Lots of people babble in my living room.
As if they were at home.
I put the tea on and sit in my couch.
Listen.
Clients from my day work.
It is not easy to empty my head from their stories.
That's why i turn a new page and put color on it.
Hienoa katutaidetta:
Erityisesti se postaus, jossa on 106 suosituinta kuvaa viime vuodelta.